keskiviikko 10. joulukuuta 2014

1v synttäreitä, joulun odotusta ja minuuden tutkimista

Kaadan glögiä kuppiin ja istahdan silmät ristissä sohvalle tietokone sylissä. Siitä on taas aikaa, kun olen ehtinyt.. ja jaksanut kirjoittaa.

Ensinnäkin pitää kiittää teitä kaikkia lukijoita. Blogini on saanut paljon uusia lukijoita lähiviikkoina ja monta uutta tykkääjää facebook-sivulle. Yritänkin päivitellä tulevaisuudessa kuulumisia meiltä vähän useammin. Nyt on vaan taas hieman huonompi kausi takana, joten jaksaminen on ollut vähän rajallista.


Joulu on tulossa, huimasti kahden viikon päästä. Se tuntuu vielä kaukaiselta, mutta on lähempänä kun uskommekaan. 
Joulu on minusta ihanaa aikaa. Aikaa ystäville, perheelle, hemmottelulle ja nautiskelulle. Ainakin yleensä. Olen kohdannut itseni kanssa ison haasteen tänä vuonna. Haaste siitä, että en ole yhtä jaksava kuin edellisinä vuosina. En jaksa touhuta ja tehdä itse joululahjoja, jopa joulukorttien askarteleminen teetti hieman päänvaivaa. Ei muka synny ideoita, vaikka niistä lopulta tulikin ihan kivoja. Joulukalenteria on mukava avata päivä päivältä, mutta huomasin juuri että omasta kalenteristani on useampi luukku avaamatta. Ehkä tässä on ollut sen verran hässäkkää että se on ihan oikeutettua. Tyttö kyllä on muistanut kalenterinsa - joka aamu klo 6. "Äiti saanko mä avata kalenterin - saaannnkkooooo?". Et vielä. Et tosiaan vielä, ennenkun nousen ylös. Ja se tapahtuu silloin kun kello soi, eikä tosiaan vielä. No, tämä toki on aiheuttanut sen että pikkuinen riemastuu pinnasängyssä tajutessaan että JES, kaikki on jo hereillä! Joten biologinen lapsikelloni herättää minut suurinpiirtein 5 yli 6 joka aamu - ilmeisesti joka päivä jouluun asti. Onneksi se on siis pian.

Joulu on myös antamisen aikaa. Minusta ei ole mitään parempaa tunnetta kuin se, että saat toisen ihmisen yllätettyä positiivisesti. Saat hymyn hänen huulilleen. Tänä jouluna olen varma, että useampi ystävistäni saa hymyn avatessaan lahjaansa tai kuullessaan jotain mitä olen suunnitellut. Koska meilläkin on aika tiukkaa henkisesti ja fyysisesti, ei ne asiat välttämättä ole suuria - mutta saajalleen ne voi merkata todella paljon. Sen olen tänä vuonna itse huomannut. Me olemme saaneet apua ja tukea todella yllättävistä paikoista - ja niin paljon että en uskaltanut toivoakaan tällaista tilannetta. Unelmia saa olla - harvoin ne toteutuvat. Nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, että unelmat eivät ole turhia. Jos oikein kovasti tavoittelet jotain - ja teet työtä sen eteen, se voi olla hyvin tavoiteltavissa. Siitä sen enempää sitten.

Sattuipa minua potkaisemaan kai onnikin - voitin radiosta jonkun pienen joulumuistamisen, josta varmaan riittää mukavaa sitten vaikka kylässä kävijöillekin :)


Kasper, rakas poikani - blogini päätähti täytti perjantaina 1 KOKONAISTA VUOTTA. <3 Uskomatonta (mutta totta) että tähän pisteeseen ollaan päästy. Vielä joitain kuukausia sitten en uskonut, tai uskaltanut toivoa, että tätä päivää tulee.Synttäripäivän, sitä edeltävän yön ja seuraavat päivät olin todella herkällä päällä, pienikin "ihana" juttu sai minut itkemään ja varsinkin vanhojen kuvien katseleminen. Jopa pienen hetken - ihan pienen sekunnin verran - pystyin tuntemaan sen kevyen pienen ihmeen joka ensimmäistä kertaa pääsi syliini. Sen pienen pienen ihmeen, joka muutti maailmani, arvoni ja sydämeni täysin. En voinut tuntea enempää kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä minulle on annettu. Minulle on annettu vahvuutta olla äiti erityislapselle. Vahvuutta jaksaa ja kestää, vaikka huonoja päiviä tuleekin paljon. Vahvuutta selvitä jokaisesta päivästä iltaan, illasta yöhön ja taas seuraavaan aamuun. Meille on annettu enkeli - oikein valioyksilö - varjelemaan meidän tietä eteenpäin. Siitä olen kiitollinen.

Kiitos ystävä kakusta <3
Lahjaksi tuli vaatteita, pesuaineita, valvova videoitkuhälytin, leluja, kengät, lahjakortteja ja semmoista
Kasper on ollut nyt monia päiviä kipeänä. Viikko sitten kävin näyttämässä pojan lääkärissä, mutta ei vielä määrätty korviin antibioottia. Ihan vain sen takia, että tulehdus ei ollut vielä niin paha ja oli toivo että se olisi voinut mennä ohi ilman kuuria. No, toisin tietenkin kävi, ja olo paheni pojalla jo samana iltana. Kaksi päivää kun olin lääkinnyt pientä tosi paljon, eikä se silti tuntunut auttavan (ja olin jo valvonut useita öitä putkeen) käytiin sitten uudestaan terkkarissa, ja sieltä jorvissa erikoissairaanhoidon puolella päivystyksessä. Sieltä sitten saatiin lopulta se antibioottikuuri. Toisen korvan tulehdus oli päässyt tosi ärtsyksi, ja kivun syy olikin selvä. Tänään on nyt keskiviikko, kuuria on mennyt 5 päivää ja nyt vasta alkaa näyttää poika edes vähän terveemmältä. Viimeisenä 2 yönä jopa nukkunut kokonaisen yön - mikä on siis meille normaalia. Poikahan (onneksi) ottaa vähän lepoa öisin - keskimäärin 10-12 tuntia yössä putkeen. Välillä jopa 15tuntia, jos jostain syystä enemmän väsyttää. Mutta jos on kipuja - nukkumisesta ei sitten tule sitäkään vähää.

Yksi askel ollaan ainakin saavutettu - siirtyminen pikkuhiljaa normaaliin maitoon ja maitotuotteisiin! Wuhuu, pari iltaa sitten Kasper söi jo purkillisen viilistä ilman että oksensi sitä samantien pois! Tämä on kyllä tosi huima kehitys. Ehkä aletaan pikkuhiljaa vieroittamaan NANnistakin eroon!


Käytiin myös kuulokeskuksessa kuulotutkimuksessa. Toinen korva ei läpässyt tutkimusta. Kuulemma jos kummatkaan ei läpäise, on kuulokoje tarpeellinen. Nyt kun toinen vain alitti rajan, eikä mitenkään pahasti, ei ole syytä tehdä mitään. Ja toki flunssat ym.vaikuttavat korviin, varsinkin ne korvatulehdukset. Toki nyt tämä tulehdus on siinä korvassa, joka sen tutkimuksen läpäisi. En siis halua olla huolissaan, ainakaan turhaan. Aika sitten näyttää miten hyvin ja minkälaisia ääniä Kasper kuulee. Kunhan kuulee ns.sosiaalisesti, eli ainakin tämän kaiken perushälinän, puheen ym.niin ollaan tyytyväisiä :)

Tänään fysioterapia väsytti aika paljon - Kasper nukahti kesken hieronnan lattialle. No, sen verran armelias oli meidän terapeutti, että antoi pojan sitten nukkua :) Seuraava käynti on jo kuitenkin huomenna, että ehkä se ei niin haitannut. Meillä on kyllä nyt edistytty tosi kivasti, tai sitten tänään oli vain superhyvä päivä :)

  

Olen pohtinut viimeaikoina todella paljon sitä, mitä minä olen itse nykyään. Kuka olen - ja minkälainen todella olen. Kävin tuossa työpaikkani pikkujouluissa piipahtamassa, ja kollegani ihmetteli, miten olen näin rauhallinen. Selitin ensin, että se on tämä väsymys, minkä takia musta on tullut rauhallinen ja mietiskelevä, kuunteleva ja vähän ujokin. Mutta tajusin jo kesken meidän keskutelun, että ei se taida olla vaan tämä väsymys. Mä olen muuttunut ihan älyttömästi. Musta on tullut todella rauhallinen verrattuna siihen mitä olen vielä hetkikin sitten ollut. Kukaan ei todella usko, vaikka yritän kertoa. Monet vähättelevät sitä; "kyllä mä sut niin hyvin tunnen että tiedän miten reagoit". Näin ne puhuvat, tajuamatta miten asia oikeasti on. Mä olen muuttunut henkisesti tosi paljon, enkä mä oikeastaan tiedä minkä takia - tai millä tavoin.


Tai joo, toki mä olen muuttunut sen takia että mun elämän prioriteetit ovat muuttuneet. Mun elämän arvot on pistetty uusiksi. Lasten terveys menee kaiken edelle. Jos lapseni on kipeä, mieluusti hoidan häntä itse, lääkitsen, lohdutan, valvon vaikka yön toisen kainalossa, jos se auttaa lasta tuntemaan turvaa. Silloin kaikki ylimääräinen on ylimääräistä. Mutta silti mietin miten erityislapsi - tai yleensäkään lapsi, voi muuttaa ihmistä näin? Jos Kasper olisi ollut normaali terve vauva, olisinko mä koskaan muuttunut näin paljon? Ja miten mä oikeasti olen muuttunut. Nää asiat on isoja, niitä voi pohtia tuntikausia, eikä siltikään luultavasti ole päässyt mihinkään fiksuun ratkaisuun. Onko sellaista?

Tämä muutos minussa on saanut itseni osaltaan myös yksinäiseksi. Olen turtunut puhumaan asioistani. Turtunut valittamaan ja surkuttelemaan omaa oloa. Kotiin erakoituminen olis todella helppoa ja yksin paperille asioiden purkaminen. Ihmisten kanssa jutteleminen on alkanut väsyttää, facebookiin kirjoittaminen tai sähköposteihin vastaaminen. Ystävälle soittaminen voi vaatia paljon isomman ponnistelun kuin koskaan ennen. Silti olen jotenkin sisimmässäni rauhallinen, onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan tarjota rakkautta kahdelle maailman ihanimmalle erityiselle lapselle. Ehkä heidät luotiin saapuvaksi juuri minun maailmaan :)

Tyttäreni piirsi äitin - jolla on onneksi lapsenkin mielestä sydän paikallaan, hymy kasvoilla ja tukkakin syhteellisen hyvin!
 Onneksi joulu on kohta. Yöllä on ihana herätä hakemaan vähän suklaata ja salaa limpparia jääkaapista. Valoja ei tarvitse sytyttää, kun jouluvalot luovat tarpeeksi tunnelmaa koko asuntoon. Vaikka öisin väsyttääkin, haluaa hetkeksi pysähtyä olohuoneeseen tai keittiöön ja tunnelmoida. Hakea sen joulufiiliksen, joka tosissaan löytyy jokaisen omasta sydämestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti