sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Yhdessä niin yksin - erityislasten äitien lepolomalla

Lähdin perjantaina päivällä jo jonkin aikaa odotetulle lomalle. Minut oli valittu mukaan ihanat äidit- lepolomalle Espoon Kaisankotiin. Lomalla oli vajaa parikymmentä eritavoin sairaan lapsen vanhempaa, jotka kaipasivat hengähdystä elämään. Osallistujat oli valittu mukaan, eli avointa hakua ei missään vaiheessa ollut. Toisaalta oli mukava tietää, että varmasti jokainen oli tosiaan loman tarpeessa kun tuli lomalle valituksi.


Ennen lomaa mietin kovasti, miten raskas viikonlopusta tulisi. Miten paljon ihmiset avautuisivat omasta elämästään? Miten muu ryhmä tämän ottaisi? Joidenkin ihmisten tarinat ovat vain niin raskaita ja niitä on vaikea olla kantamatta sydämellään, joten varauduin myös siihen, että loma tulisi olemaan yllättävänkin raskas.

Perjantaina tutustuimme koko porukkaan ja esittelimme itsemme ja syyn, miksi olemme nyt täällä. Kyllä oli uskomatonta huomata, miten paljon erilaisia tarinoita meiltä äideiltä oikein tuli! Uskomattomia selviytymistarinoita aasta ööhön. Eri sairauksia, vikoja, vammoja. Eri ikäisiä ihmisiä. Vanhin oli kaksikertaa minua vanhempi ja nuorinkin vuosia minua nuorempi. Meitä kaikkia kuitenkin yhdisti yksi niin suuri asia, jonka vuoksi ihmisten ikä oli vain numeroita.

Perjantaina ohjelmassa oli siis tutustumista, vertaiskeskustelua, paikkaan tutustumista ja historiaa (suosittelen tutustumaan Kaisankodin historiaan ja itse paikkaan!). Kaisankoti oli itse tyyneyden vertauskuva. Upea luonto ja aivan ihanat rakennukset loivat jo rauhallisen tunnelman itsessään. Illasta meillä oli vielä intialaisen päähieronnan kurssi, jonka jälkeen tarjottiin iltapala ja ohjelma loppui.

Sitten se iski. Aivan jäätävä ahdistus. MITÄ MINÄ TÄÄLLÄ TEEN? Mietin jo aiemmin päivällä miten tulisin pärjäämään kaiken vapaa-ajan kanssa. Miten pystyisin vaan olla? Nyt kun ohjelma loppui, tuntui juuri siltä. Miten pystyn vaan olla? Yksinäisyys kaikkien ihmisten keskellä oli hurjaa. En tosiaan ollut yksin, vaan olin tutustunut jo mukavasti useisiin ihmisiin joiden kanssa juttelimme ja olimme paljon yhdessä. Silti olin niin yksinäinen. 

Kävin saunassa pikaisesti, allasosastolle emme enää kerenneet. Söin muutaman juustosiivun iltapalaksi ja juttelimme jonkin aikaa tupakkapaikalla muiden naisten kanssa. Oloni hieman rauhottui, osaksi senkin takia että sain kerrottua muille ajatuksistani ja tunteistani. Tuntui, että muut ymmärsivät minua,

Yö meni hyvin. Aamulla heräsin suhteellisen virkeänä uuteen päivään. Aamupalan jälkeen meillä oli ohjattu sauvakävelyretki, johon emme toisen äitin kanssa oikein kerenneet. Lähdimme sitten kahdestaan sauvakävelemään. Meillä kummallakin on sama ongelma; haluaisimme kovasti liikkua mutta tämänhetkinen arki ei ole antanut siihen voimavaroja tai yksinkertaisesti mahdollisuutta. Tämä toinen äiti käy lapsensa kanssa vähintään kolme kertaa viikossa sairaalassa saamassa hoitoja lapsensa sairauteen, mikä sisupussi! <3 Voimaannuimme 45min lenkillä ehkä enemmän kuin olimme kuvitelleet ja jaoimme elämän iloja ja suruja. Missään vaiheessa kuitenkaan toisen elämästä ei tullut itselle stressiä tai huolta. Sitä tunsi vain suunnatonta yhteyttä ja ymmärrystä tätä toista vahvaa äitiä kohtaan.

Sauvakävelylenkin jälkeen meillä oli taas vertaiskeskustelua. Psykologi jakoi meille paperit käteen, jossa oli kymmenittäin eri tunteita. Raksittelimme sieltä sellaisia tunteita, mitä tässä elämäntilanteessa olimme tunteneet. Jo tässä vaiheessa nousi ahdistus pintaan. En halua keskustella tunteistani. En halua miettiä tunteitani. Jakaannuimme 4-5 hengen ryhmiin. Tarkoituksemme oli keskustella juuri näistä tunteista, mitä tässä elämäntilanteessa koimme. Tuntui, etten vain pysty siihen. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Minut valtasi suuri tunne siitä, että minun täytyy paeta tilanteesta ja hyvin äkkiä. En halunnut jäädä paikoilleen. Koska en ollut käsitellyt itsenikään kanssa niitä tunteita, en ollut valmis jakamaan niitä muillekaan.

Loppupäivä meni ihan kivasti. Kävin parin tunnin lenkin kotona ottamassa vastaan uuden lemmikkimme leopardigekon Lissun, ja palasin takaisin Kaisankodille päivälliselle. Illasta kävimme kaupoilla, saunoimme, istuskelimme parantamassa maailmaa porealtaalla jne. Huono ahdistunut fiilis oli hieman kaikonnut. Ainoastaan pahana oleva flunssa ja keuhkoputket tukkiva tauti sai minut väsymään ja voimattomaksi. Sokeritkin nousivat kanyylin ollessa tukossa ja yö meni sitten laskevien sokerien aiheuttamissa painajaisissa.




Sunnuntaina nukuin pitkään. En laittanut kelloa ollenkaan tarkoituksella soimaan. Kävin lounaalla, lenkkeilimme kuvankauniille Myllylammelle porukalla, joimme yhdessä kahvit ja rupattelimme. Otimme porukalla yhteiskuvia ja nauroimme. Olimme tulleet hurjan paljon tutuiksi ihmisten kanssa näin ihan muutaman päivän aikana!


Sunnuntaina, tänään, jouduin jo lähtemään pois tyttöni tullessa reissusta kotiin. Kasper on vielä huomis-iltaan asti Rinnekodissa ja sitten hänkin pääsee kotiin. Tämä tauti pakottaa minut huomenna lääkäriin, mutta muuten kaikki on ihan ok.

Mietin näin jälkikäteen tätä lomaa aika paljon. Miksi minut valtasi sellainen ahdistus siitä, että piti pysähtyä paikoilleen? No ehkä juuri siksi. Se on ollut todella hankalaa. Kotona odottaa kuitenkin aina noin sata miljoonaa hoidettavaa asiaa. Koti kaipaa jatkuvasti siivoamista, lapset ruokaa, hygieniaa, vaatteita. Kasper vaatii jatkuvasti erilaisia hoitoja ja lapset kaipaavat läheisyyttä, Omat tarpeeni jäävät toiseksi väistämättä. Jos minua stressaa kotona, minulla on aina monta asiaa, johin hukuttaa se. Siellä mulla ei oikein ollut (no okei, mä oisin kuulemma voinut ruveta siivoamaan sitä hotellihuonetta, mutta ois tainneet soittaa valkotakkiset hakemaan). Mä mietin myös sitä, veinkö jonkun tarvitsevan paikan nyt, kun en oikein osannut samalla tavalla nauttia siitä. Onneksi lauantai-illasta alkoi jo helpottamaan ja tämä lepo tuli kyllä nyt jälkikäteen ajateltuna todella tarpeeseen. Meillä ei ollut kiire mihinkään! Ja loma kehitti varmasti monta uutta ihanaa ystävyyssuhdetta ja uusia klinikka-kavereita. 

Ottakaa arjesta lomaa. Nauttikaa vapaasta, nauttikaa pitkistä aamuista ja hiljaisista illoista. Ottakaa ilo irti vertaistuesta ja ystävistä. <3

1 kommentti:

  1. Rankka, mutta voimaannuttava loma. Ehkä ymmärrät sen merkityksen vasta vähän myöhemmin. Pikaista paranemista!

    VastaaPoista