sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Haavatuskaa ja uuden vuoden odotusta

Joulu oli ja meni, on toisaalta ihanaa että huomenna on taas perus maanantai. Osa virastoista aukeaa, sairaalan poliklinikat aukeavat ainakin osaksi ja muutama tärkeä henkilökun palaa lomilta takaisin töhin. Jotenkin tuskaista välillä ajatella näin, koska olisihan se mukava nauttia näistä lomista, mitä tässä on ollut. Tai no lomista, siitä en tiedä..

Joulu oli kokonaisuudessaan aika koominen. Aatonaatonaattona tuettiin kaatumaisillaan olevaa joulukuusta ja lopulta illalla se kaatui. Havunneulaset kämmenen läpi menneenä pidättelin kuusta ja yritin pitää sen pystyssä niin, ettei koristeet tipu. Koristelu säilyi yhtä karkulaista lukuunottamatta, mutta käsi huusi hoosiannaa ja kasteluvedet kaatuivat kastelukannusta lattialle. Kämppä näytti kaaokselta, kukaan ei ollu tullut meille ja tehnyt joulusiivousta (yllätys). Kasper sai lievän keuhkokuumeen osastolta kotiutuessa (tai ilmeisimmin siis jo osastolla ollessa) ja oli edelleen aatonaattonakin kovin kipeä, joten kävimme päivystyksessä uudestaan näyttämässä poikaa ja kotiuduimme antibioottikuurin kanssa, koska korvakin oli päässyt tulehtumaan (jipii). Aatonaattona lihaa paistaessa uuni hajosi ja uuden uunin käyttöönotossa sain kämpän palovaroittimet huutamaan, jolloin kaikki talon lapset huusivat kilpaa paniikissa. Lue alta mitä kaikkea muuta meidän joulu piti sisällään!


Se rauhallisesta joulusta?

Jouluaatto koitti. Aamulla nahisteltiin neiti 6v:n kanssa vaatteista, siivoamisesta, sotkemisesta, syömisestä ja suurinpiirtein kaikesta muustakin. Aamusta asti tuntui jo hieman epätoivoiselta, että tuleeko sitä kuuluisaa joulurauhaa tänävuonna ollenkaan. Toisaalta, edellisten päivien siivillä en uskonut sellaisen muutenkaan koittavan, joten toivoin vain selviäväni koko aaton ilman sen suurempia katastrofeja. Aamupäivästä mentiin vanhemmilleni syömään puuroa, saunomaan, tonttuilemaan, soittamaan pianoa, jouluruokailemaan ja olemaan yhdessä. Kaikki sujui suhteellisen hyvin ja Kasper viihtyi muutaman tunnin soittaen pianoa ennenkuin nukahti. ja sitten heti sen jälkeen uudestaan.


Illasta tultiin meille odottelemaan joulupukkia. Koko päivä oli mukavan rauhallinen. Illasta kun perhe oli lähtenyt omiin menoihin, tuli vielä muutama ystävä moikkaamaan ja sai vihdoin rauhoittua oman perheen kesken ja oman kodin rauhaan. Olin päivällä ihmetellyt kun avannepussiin näytti tulevan verta, mutten ollut sitä sitten senkoommin ajatellut. Ajattelin nyt kuitenkin tarkistaa asian osastolta, jonne soittelin illasta. Osastolta hoitaja konsultoi lääkäriä, joka käski meidät päivystykseen näytille. Jotenkin tuntui turhauttavalta, tätähän minä pelkäsin; aattona sairaalassa. Jäin miettimään kovin sitä, mistä veri on peräisin, josko olisikin väärä hälytys. Kävin mielessäni läpi ajatuksia siitä, etten nyt lähdekään ja sitten vaikka huomenna olisi jo kiire. Miten en antaisi itselleni anteeksi jos jotain isompaa kävisi vain sen takia, etten halunnut joluna sairaalaan.

Mietiskelin asiaa itsekseni. Hoitaja sanoi osastolta, että jos minä olen vähänkin huolissani, silloin on tultava. Yritin vain selittää, etten tiedä pitäisikö minun olla huolissaan. En tiedä, koska minulla ei ollut asiasta aiempaa kokemusta, ja siksi sinne soitinkin. En vain millään halunnu lähteä "väärälle hälytykselle" käyttäen arvokasta rauhallista kotiaikaa päivystyksen penkeillä notkumiseen. Päätin vielä avata avannelevyt ja  pestä pojan vatsan alueen, jos näkisin mistä nyt tuulee. Tiesin jo sanoa monta eri vaihtoehtoa mistä se voisi olla, joten ajattelin poissulkea muutaman "helpoimman" asian, jotka ei vaatisi hoitoa. Avasin levyt ja pesin alueen.. ja silloin tajusin; meillä taitaa olla kiire.

Lähdin ajamaan lastenklinikalle. Ilmoittauduin päivystykseen ja pääsimme tosi nopeasti huoneeseen, jossa hoitaja tenttaili meiltä niitä samoja asioita joita olin jo muutamaan otteeseen kertonut. Pediatri kävi myös, muttei siitä kovin ollut hyötyä, kirurgia tässä kuitenkin tarvittiin. Labrat otettiin ja niissä oli kaikki ok, vaikka pissamäärät ovatkin olleet hurjan pieniä. Kuivumaa ei silti ollut, ja se olikin tosi hyvä asia. Kirurgikin tuli pienellä viiveellä. Hän totesi ensin, ettei usko verenvuodon olevan mitään sen suurempaa, tällaista käy usein ja on ihan normaalia. Avannealueelle ei siis pysty katsomaan ellei ota kaikkia levyjä ym.pois, joka on sitten oma työnsä. Ihmettelin ja hämmästelin; olimmeko sittenkin tulleet tänne aivan turhaan? Kirurgi ehdotti, että voimme kuitenkin katsoa avanne-alueen jos haluan ja todellakin halusin. Olimmehan nyt tänne asti tulleet sitä varten. Ainakin saataisiin tilannekatsaus että kaikki oli ok, jos ei sitten muuta.

Kirurgi katsoi ja puhdisti. Kun hän totesi että "ai tää onkin näin paha", huokasin jostain syystä kuitenkin syvään. En ollut tullut - taaskaan - turhaan. Äidinvaisto ja tietotaitoni kertoi, ettei kaikki ollut hyvin - tai ainakaan normaalisti. Avanteen ympärillä olevat leikkaushaavat olivat aueneet. Päivystyksessä meni muutamia tunteja ja Kasper siirrettiin siksi aikaa osastolle, että hoitajat hoitivat haavoja ja keksivät jonkinlaisen ratkaisun jolla voimme niitä itse kotona hoitaa ilman sairaalassaoloa. Tuskanhiki ja oksetus valtasi mut, kun Kasper kiljui kivusta. Lähdin käymään hengähtämässä klinikan pihalla - huuto kuului osaston ovien läpi alaoville asti. Pihalla meinasi itku päästä - toisen tuska.. Se on jotain hirveää. Kello oli yli puolenyön ja vuorokausi oli kääntynyt jo joulupäivään. Mietin vain, että onhan se tämäkin tapa viettää joulua.

Välipäivät menivät mukavasti. Osastollakin kävimme haavoja hoidattamassa, mutta pääasiassa olimme kotona ja kerkesimme kyläilemäänkin. Olipa ihana pitkästä aikaa lähteä muuallekin kun kotiin ja sairaalaan. Kasper on niin helppo automatkustaja; nukkuu tai höpöttelee, eikä turhia itkeskele vaikka vähän harmittaisikin. 

Tänään kävin viemässä pojan aamusta rinnekotiin ja sen jälkeen kävimme tytön kanssa ratsastamassa kipakassa pakkassäässä. Ihanaa että tännekin on tullut jo hieman pakkasta! Mittari näytti -7c ja tuntui että paleltuu kuoliaaksi. No, viimeaikoina on lähennellyt +10, joten ei ihme että pieni pakkanen saa kropan jo jäätymään ikiroutaan. Vaikka kävimme kuumassa suihkussa, routa alkaa sulaa vasta nyt illasta viltin alla kuumaa kahvia juoden. Ehkä se tästä, kunhan vain pakkaset pysyisivät, lunta tulisi ja sää olisi yhtä mukavan aurinkoinen kun tänään :)

Perjantaina alkaa jo uusi vuosi, vuosi 2016. On se hurjaa ajatella, miten taas yksi vuosi on käyty ja taputeltu, kunnialla toki. Olen taas selvinnyt vuoden, uskomatonta. Uusi vuosi käynnistää kuitenkin taas omanlaisen prosessin. Monessa erityislapsiperheessä se on aikalailla tuskaista aikaa, kun kaikki maksukatot nollaantuvat kerrasta. Monesti ollaan kateellisia meille sairaiden/vammaisten lasten vanhemmille erilaisista tuista mitä yhteiskunnalta saamme (toki moni meistä ei ole kykeneväinen töihin lapsen voinnin vuoksi), mutta moni unohtaa samalla kaikki menot mitä meillä kuukausittain, ja varsinkin alkuvuodesta on. Monissa perheissä menee kuukausia toipua alkuvuoden rahamenoista, ja talous saattaa tasapainottua vasta kesän jälkeen. Maksukattoja ovat mm. kelan matkojen maksukatto (2016 300e/hlö), terveydenhuollon maksujen maksukatto (2015 679e/aikuinen ja alaikäiset lapset), lääkemaksukatto (2016 610,37e/hlö + aikuisilta 50e alkuomavastuu). Meilläkin on kuitekin kolme henkilöä, jotka näitä maksukattoja ja maksuja yleensäkin kerryttää, joten ihan saa muutaman sentin palamaan. Tänä vuonna meillä täyttyi matkojen maksukatto tammi-helmikuun vaihteessa ja terveydenhuoltomaksujen katto helmikuun alussa, joten tuskin ensivuonnakaan kauaa tarvitsee odotella.

Alkuvuodesta tulevat myös monen yhdistyksen jäsenmaksut, joista jokainen maksu on kuitenkin tärkeä tuki yhdistyksen toiminnalle. Maksamaton jäsenmaksu on yhtäkuin ei rahaa yhdistykselle. Joillekin pienille yhdistyksille se muutamakin maksamaton jäsenmaksu voi olla iso summa, kun joka vuosi jäsenten tapaamisiin ja hyvinvointiin käytetään kuitenkin isoja summia :) Itsekin kuulun moneen yhdistykseen, ihan vain kuulumisen ilosta, tukemisen ilosta ja tiedonsaamisen ilosta. Koen kuuluvani johonkin mukaan.

Uusi vuosi tuo uudet kujeet, ja toivottavasti ne kujeet ovat suhteellisen posiviitisia. Mitään uudenvuodenlupausta en halua tehdä, mutta lupaan toivoa ja uskoa parempaan. Lupaan olla menettämättä toivoa siihen, että joskus tämänkin elämä tasapainottuu ja rauhoittuu.

Haluan yrittää lopettaa tämän, tai aloittaa tuon. Mutta ennenkaikkea;

Lupaan uskoa huomiseen.

Mitä sinä lupaat?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti