Tänään koin jotain tosi hassua. Sain siskoltani syntymäpäivälahjaksi puoli vuotta sitten lahjakortin rentoutuskelluntaan, ja silloin naureskelin hieman asialle.(ps. Tämä ei ole milläänlailla yhteistyöpostaus vaan omakohtainen kokemus ja halu kertoa siitä muille) Oli kuulemma tarkoitus kellua tunti tankissa, jossa oli parikymmentä senttiä suolavettä. Tunnin. Yksin ja hiljaa. Se olisi kuulemma rentouttavaa.
Koska sisäinen epäilevä egominäni hieman vieroksui asiaa, päätin googletella rentoutuskellunnasta kokemuksia. Vastassa olisi siis juuri huone, jossa oli suihkun ja pukeutumistilan lisäksi vesitankki, jonka pohjalla oli n.25cm lämmintä suolavettä. Tankin ovi suljetaan ja katossa on luukku, jonka voi pitää halutessaan auki tai kiinni. Veden pitäisi kuulemma oikeasti kelluttaa sinua. En oikein saanut piirrettyä verkkokalvoilleni minkäänlaista kuvaa tilanteesta, jossa makaan vedessä kelluen ja saattaisin jopa nukahtaa siihen?
Se olisi edelleenkin kuulemma vain rentouttavaa. Outoa, mutta rentouttavaa.
Se päivä oli tänään. Aamu oli suhteellisen kiireinen kun tytön kouluun viennin jälkeen juoksin autolle ja ajoin tallille juoksuttamaan ja kävelyttämään hevosen - kaatosateessa. Sadetakki päällä seisoin juoksutusympyrän keskellä raippa kädessä samalla miettien, mitä seuraavat tunnit tuovat. Toisaalta olin hyvin onnellinen, koska tiesin, että seuraavat hetket ovat vain minua itseäni - omaa aikaa varten. Kasper on vielä hoidossa ja isompi koulussa, joten minulla ei ollut kiire. Tallilta lähtiessä yritin suunnistaa navigaattorilla uuteen paikkaan. Juuri siinä hetkessä puhelimeni navigaattori ensimmäistä kertaa elämässäni lakkasi toimimasta, ei löytänyt gps-singnaalia. Jouduin pysähtymään matkalle ja palaamaan takaisin nykyajasta - katsomaan reitin perille kartan avulla (mobiilikartan kylläkin). Paikka löytyi muutaman haasteen kautta, koska sen sisäänkäyntiä ei ikinä löytäisi tielle ilman erillistä ohjeistusta.
Kävelin sisälle, minut otettiin ystävällisesti vastaan. Kävin vessassa ja siirryimme huoneeseen, jossa oli myös tämä vesitankki. Kävimme ohjeistukset läpi ja minulle kerrottiin myös mistä äänimerkistä tiedän kellunnan olevan piakkoin ohi. Kaikki mielikuvat koko asiasta pyyhkiytyivät samantien mielestäni, olin kuvitellut kaikki ihan hassusti! Pieni pelko iski kroppaan, koska en vielä oikein tiennyt mitä olin tekemässä. Ovi suljettiin, kävin suihkussa ja astuin tankkiin. Suljin tankin oven ja varuilta jätin kattoikkunan täysin auki. Sainhan sen milloin vain suljettua. Laitoin korvatulpat korviin ja kävin selälleni. Kelluin siitä hetkestä lähtien. Siis tosissaan kelluin.
Alku oli aika jännittävää. Selkä huusi kivusta, mutta vähitellen kropan rentoutuessa se kipu ihmeen kaupalla lakkasi. Myös muut kivut kropassa hellittivät. Minua alkoi kuitenkin huimaamaan ja oksettamaan, koska hengitys sai veden hieman liikkumaan ja sen vuoksi minut vähän keinahtelemaan. Jonkin aikaa yritin mielen avulla pitää ajatukseni poissa huonosta olosta, mutta fyysinen olo vei voiton ja jouduin istumaan hetkeksi tankkiin ja avaamaan oven raikkaalle viileämmälle ilmalle. Hetken päästä tuntui helpottavan ja palasin takaisin kellumaan. Nyt myös suljin kattoluukun melkein kokonaan, vain 10cm raon jätin auki - ihan vain pienestä pelosta.
Sitten tulee se, mistä halusin kirjoittaa. Oletusarvo on se, että minulla oli tunti aikaa itselleni. Tunti aikaa rentoutua, olla, rauhoittua, päästä hieman kivuista, nauttia... Ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla kun rentoutumisessa. Koska kelloa ei ollut, mietin jatkuvasti mielessäni montakohan minuutia on mahtanut jo mennä ja miten ihmeessä jaksan olla hiljaa PAIKALLAAN loppuun asti, aikaa oli kuitenkin tunti. Yritin keskittää ajatukseni vain positiivisuuteen, yritin miettiä lapsieni hymyä ja uusia oppimiaan asioita, perhettäni, ystäviäni, kotiani, ja kaikkea ihanaa ympärillä. Sen sijaan sain mieleeni vain lasten kivut ja kiukkukohtaukset, ystävien huolet ja murheet, perheen sisäiset asiat, kodin epäpuhtauden, ajan riittämättömyyden, ahdistuksen, ja kaiken sellaisen jotka eivät siihen hetkeen olisivat kuuluneet. Tuntui että minulla oli taas hieman huono olo. Syytin itseäni siitä, etten pystynyt edes hetken ajattelemaan positiivisesti! Oliko minusta tulossa siis negatiivinen ihminen, kuvittelin.
Voi luoja, että tunti on pitkä aika. Kävin varmasti läpi ihan kaikki tällä hetkellä meneillään olevat asiat, tekemättömät työt, ihmiset joihin en ole ehtinyt/jaksanut pitää yhteyttä, varaamattomat ajat ja kaiken sen kuormittavan asian, joka päivittäin on arjessa läsnä. Muutamien ajatusten jälkeen aina soimasin itseäni niistä ajatuksista, mutta sama jatkui uudestaan. Yritin pitää silmiäni kiinni ja olla ajattelematta mitään, mutta mieleni tuntui jatkuvasti kaipaavan ajateltavaa ja tekemistä. Naksuttelin niveliä, heiluttelin varpaitani, mietin miltä tuntuisi olla halvaantunut ilman, että kykenisi liikuttamaan jalkojaan. Heiluttelin sormiani, rapsuttelin huuliani hampaillani, hengitin eri tahtiin vain kuullakseni miten hauskalta se kuulosti veden alla. Murisin, hyräilin ja tein ihmeellisiä vaimeita ääniä. Sitten yritin olla hiljaa ja nukahtaa.
Kyllä te tiedätte mitä käy kun kovasti kovasti tahtoo nukahtaa! Jos silloin käy niin, että tekee varmasti kaikkea muuta kuin nukahtaa. Taas sätin itseäni siitä, että en pysty nukahtamaan vaikka sille olisi tilaa.
En pysty olemaan rauhassa paikallani. Hiljaa. Yksin. Pimeässä.
Lopulta valot sammuivat huoneessa. Hätkähdin hetkeksi ja pelkäsin talossa olevaa sähkökatkosta, tulipaloa tai vastaavaa. Kuuntelin herkällä korvalla kiljuuko joku tai juokseeko joku hödissään käytävällä. Mitään erikoista ääntä ei kuulunut, joten tulin siihen tulokseen että valot alivat ajastettuja. Vaikka valo kajasti vain hieman auki olevasta kattoluukusta, se muutos lähes täydelliseen pimeyteen oli suuri. Yhtäkkiä tuntui, että pystyin paremmin rentoutumaan. Vaivuin kevyeen transsiin ja taisin ihan hetkeksi nukahtaa, kunnes pianomusiikki heti alkoi soimaan merkiksi kellunnan loppumisesta. Siinä herättyäni en oikein ollut ihan varma makasinko pohjassa vai pinnalla, koska pienen unen aikaansaamana kehoni oli niin rento, etten oikein kunnolla tuntenut sitä. Nousin sissukseen vedestä istumaan ja muutaman kerran naureskelin kokemukselle. Vihdoin nyt oli rentouttava olo. Kävin rauhassa kuumassa suihkussa ja vaihdoin omat vaatteet päälle ja lähdin kävelemään sateisena päivänä takaisin autolleni.
Puolessavälissä kelluntaa yritin antaa itselleni anteeksi - mitään väliä ei ole jos tästä selviän. Kukaan ei odota minulta "uskomatonta, wau"-reaktiota, koska tiedää jo valmiiksi miten älyttömän vaikeaa pysähtyminen on minulle. Se on vaikeaa niin arjessa kotona kuin sen ulkopuolellakin. Olen kuitenkin sitä mieltä. että jokaisen kiireisen ihmisen, varsinkin erityislapsen äidin olisi koettava tänä fiilis. Sinut tavallaan pakotetaan pysähtymään tunniksi, mietit sitten sen aikana mitä vain.
Aika alkuvaiheessa pahan olon keskellä koin myös hyvin voimakkaana tunteen, etten halua jatkaa näin. Tietyt asiat elämässäni olisi muututtava että voisin voida paremmin fyysisesti. Tuntui että sekin rentoutumisen aikana tapahtunut fyysinen pahoinvointi oli osa kehon tapaa kertoa, että nyt pitää hellittää. Ja kun hieman ajattelin, sitä pahoinvointia on jatkunut jo joitain viikkoja. Migreenitkin ovat palanneet ja kahden viikon aikana aurakohtauksia on tullu oikeastaan joka päivä, mutta ne on kevyellä lääkkeellä tai muilla keinoin saatu laukeamaan ennen pahaksi menoa. Keho huutaa lepoa ja rauhaa.
Mitä tämä minulle opetti? Ei ehkä niinkään opettanut, mutta pisti minut miettimään terveyttäni ja jaksamistani. En enää halua sättiä siitä, että mietin kaikkea muuta mitä minun alunperin piti miettiä, vaan iloitsen siitä, että minä pystyin siihen. Minä selvisin itseni herrana ja jopa nukahdin hetkeksi, mitä toivoinkin. Siinä olisi meille leijonaemoille kokeilemisenarvoinen asia!
Onko joku ollut rentoutuskellunnassa ennen? Ottaisin mieluusti palautteita vastaan kommentteihin :)
Tytön koulu on sujunut näin alkuunsa suhteellisen mukavasti, vaikka jo ensimmäisenä päivänä oli pieni konfliktitilanne johon pääsin ennen sen kunnolla alkamistakaan puuttumaan. Iltapäiväkerhossa käytiin tutustumassa eilen pikaisesti ja tänään tyttö oli siellä jo muutamia tunteja ja viihtyi erinomaisesti. Parasta kuulemma on se, että saa soittaa kotiin ohjaajan valvovan silmän alla! Tulihan sitä puhelu sitten täällä kotona vastattuakin hänelle, mutta pääasia että kaikki sujui hyvin.
Itselläni on huomenna iso kasa tutkimuksia valtakunnallisen diabetes-tutkimuksen tiimoilta Meilahdessa alkaen aamupäivästä. On jännää nähfä mitä niistäkin ilmenee (toivottavasti ei mitään uutta). Tutkitaan mm.sydäntä, kaulavaltimoita, luustontiheyttä, labroja ja paljon muuta. Vähän jo jännittää! :)
Palaillaan. Ja suosittelen rentoutuskelluntaa mulle.
Se oli hyvin outo mutta upea kokemus. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti