lauantai 22. heinäkuuta 2017

Fiiliksiä leikkauksesta: keskuslaskimoportti käyttöön

Eilen oli taas hurjan jännittävä päivä, kun minillä oli edessä taas nukutus, jossa asennettiin hänen elämänsä ensimmäinen keskuslaskimoportti, infuusioportti eli PAC. Tämä portti on meille nyt ihan uusi tuttavuus ja opettelemme "elämään sen kanssa", vaikka tottuneimmat käyttäjät saattavatkin ihmetellä, mitä se nyt sitten oikein muuttaa siinä elämässä. 

Parhaimmillaan ei oikein mitään.

Eilinen leikkauspäivän aamu sujui oikein mukavasti, olimme sairaalalla jo seitsemän jälkeen tavanomaisesti ravinnotta ja hyvin pestyinä ja puunattuina. Osastolla Kasper sai aika nopeasti esilääkkeen, vaikka uusien lukkoruiskujen vuoksi hieman kesti - välikappaleita ei meinannut löytyä (tässä vaiheessa moni enlock-ruiskuja käyttävä naurahtaa, tuttua!). Me käytetään kotona niitä liloja Enlock-ruiskuja suoraan, joten välikappaleita ei meilläkään sattunut olemaan matkassa. Tällä kertaa esilääke ei kyllä rauhoittanut Kasperia, vaan sai hänet ärinätuulelle; puremaan, potkimaan ja lyömään minua. Jotenkin on niin paljon parempi olo silloin, kun esilääke vaikuttaa toivotulla tavalla, eikä lapselle iske erotessa paniikki. Lastenklinikalla vanhemmat eivät pääse lapsen mukaan nukutukseen, ellei kyse ole magneetista (tai poikkeustapauksista, kerran olen tainnut olla mukana leikkurin puolella).

Leikkurin ovilta alkaa aina pitkä ja piinaava odotus. Joka kerta yhtä ahdistava, pelottava, jännittävä odotus. Vaikka jokainen nukutus on mennyt pääosin hyvin, ei se koskaan takaa seuraavan hyvin menemistä. Mieleen hiipii kaikki se, joka voi mennä pieleen. Kaikki se, mitä voidaan puhelimessa sanoa, jos soitetaan hätäisesti, että nyt on ongelmia. Se näky, jonka pelkää näkevänsä teholla, jos kaikki ei menekään toivotulla tavalla. Se pelko siitä, että hyvästelee lapsen viimeisen kerran. Siitä halauksesta ei haluaisi päästää irti.

Ne tunteet, jotka tulevat meille jokaiselle siinä hetkellä kun luovutat lapsesi osaaviin käsiin ja voit vain toivoa parasta.

Tyhjä valvontahuone odottamassa potilasta

Ei se oikeastaan nykyään enää kolahda niin pahasti kuin ennen. Olen niin monet kerrat tehnyt sen saman, että siihen oikein rutinoituu. Ja toisaalta, siinä rutiinin aikana  miettii, että pitäisikö sitä silti ajatella, että mitä jos jotain käy. Mitä jos vain rutiininomaisesti saattelen lapsen heräämön oville enkä muistakaan rutistaa isosti, ja sitten sattuisi jotain? Pitäisikö aina enää kuin viimeistä päivää?


Lähdin kävelemään ratikalle. Hyppäsin ratikkaan ja ajelin Senaatintorille, josta kävelin kauppatorin vilskeeseen. Istahdin kahvilan penkeille kahvin, kirsikoiden, herneiden ja jääteen kanssa. Oli lohduttavaa tietää, ettei kukaan tiedä mitä sillä hetkellä tunnen. Kukaan ei katso säälivästi, tule kysymään miten menee tai miten jaksan. Kukaan ei tunne. Lokit tappelevat putoavasta ruuasta, turistit ottavat kuvia toisen perään, torilta kuuluu iloinen nauru. Elämä vain jatkuu, vaikka jollain se on niin pysähdyksissä.



Sairaalasta soitetaan, kaikki on mennyt hyvin. Tottakai! Tiesinhän minä sen! Kasperia lähdetään hakemaan osastolle. Vedän mäkkärin salaatin loppuun, kerään kamani ja otan ratikan takaisin sairaalalle. Harmittaa, kun en ole heti paikalla kun poika tulee takaisin osastolle, yleensä olen. Nyt en jotenkaan osannut yhtään aavistaa kauanko salissa ja heräämössä menisi, joten päätin olla keskustassa soittoon asti. Olen tyytyväinen, sain muutaman tunnin aikaa hengähtää ja olla yksin. Puhelin laulaa, on vaikea jaksaa vastata viesteihin. Kaikki on hyvin, viestitän useammalle, mutten ole nähnyt vielä poikaa. 

Osastolla mini on kunnossa, mutta todella kipeä. Hän saa kovempaa kipulääkettä useamman kerran, jotta olo edes vähän helpottaisi. Kasper haluaisi autoon, vaunuihin, pois, hissiin. Mihin vain, johon voisi päästä pois. Uskon, että hän viestittää pahaa oloa - kun ei osaa sanoa sitä, ilmaisee vain haluavansa pois. Kivun hoito on suhteellisen hyvää ja illalla ukko jaksaa jo ihan vähän hymyillä. Herneiden rouskutus suussa on hauskaa ja huolet unohtuvat hetkeksi. Omat maidot menevät hissukseen illasta ja kaikki tuntuu olevan muuten kunnossa.

Aamupäivästä anestesialääkäri tulee moikkaamaan ja ottaa portista neulan irti - kaikki näyttää hyvältä ja voimme kotiutua. Pelottaa, sillä Kasper on kova repimään haavoja ja varsinkin lappuja niiden päältä. En todella ajattele tätä kotiutumista nyt mitenkään positiivisena, vaikka muuten kotona on kiva olla. Apuja saan vasta ensi tiistaina, joten seuraavat päivät tulevat varmasti olemaan rankat. Mini on varmasti koko ajan vahdittava haavalappujensa kanssa - myös yöllä. Toivotaan siis pitkää pinnaa, paljon kahvia ja auttavia käsiä.

Keskuslaskimoportti on muuten mainio vehje. Siinä on kammio ja katetri, ja se järjestelmä on implantoitu ihon alle. Kammio on asennettu rintakehälle ja katetri keskuslaskimoon. Kun porttia käytetään, iho lävistetään erityisellä porttineulalla ja nesteet annostellaan sen kautta, myös verikokeet saa näin otettua. Tämä kohda voidaan emlata, jolloin se puutuu vähän. Emlaa ei ole voinut ukolla ennen käyttää, kun ikinä ei ole tiennyt mihin ihmeeseen saadaan vaikeiden suonien vuoksi pistettyä. Nyt tähän on apukeino ja toivottavasti edes muutamasta asiasta tulisi nyt helpompaa.

Tällainen siellä nyt on..


Vajaa viikkoon haavoja ei saa suihkutella, sitten suihkuttelu alkaa ahkerasti. Noin kuukauteen ei voi saunoa tai kylpeä. Infektioriski on toki olemassa ja muidenkin komplikaatioiden riski, mutta yritämme mennä näiden riskienkin kanssa päivä kerrallaan - eihän sitä muutenkaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Toivotaan, ettei komplikaatioita tule ja tämä olisi hyvä apu meille. Kasperia ei saa riuhtoa nyt kädestä (ihan kuin sitä muutenkaan tehtäisiin) ja nostaessa on oltava erityisen varovaisia. Alue on ainakin aluksi kipeä haavojen vuoksi, mutta toivottavasti myöhemmin rauhoittuu.

Kiitos kaikille myötäeläneille. Nyt levätään kotona.

Tämä ihana pieni neito kävi poikkaamassa miniä tänään osastolla ja silitti poskea kun kanyyleita poistettiin. Söpö apuri! <3

3 kommenttia:

  1. Ei päässyt magneettiinkaan mukaan kun päivystyksenä tehtiin. Lapsi lähti Meilahteen, sillä klinikan magneetti ei ollut auki, ja itse piti jäädä odottamaan.

    Seuraavan kerran nähtiinkin sitten teholla. Tai siis vain toinen meistä näki...

    Onneksi kaikki päättyi sillä erää hyvin.

    VastaaPoista
  2. Portti oli ainakin itselle helpotus niiiin monella tapaa. Omani toimi reilun kaksi vuotta moitteetta, ja uskalsimme vihdoin poistaa sen kun kahden vuoden rajapyykki (ja uusimisriskin alentuminen) tuli vastaan. Toivottavasti toimii teillä yhtä hienosti, ja tulisi joka kerta kohdalle sairaanhoitaja joka osaa sitä käyttää. Omalle kohdalleni ei osunut yhtäkään sen käyttöön koulutettua labrahenkilöä.

    VastaaPoista
  3. Upeaa, että kaikki meni hyvin!Toivottavasti Kasperin toipuminen on sujunut hyvin. Nukutus on todella aina jännää ja mieli alkaa ajattelemaan vaikka mitä. Ennenkuin soitto heräämöstä tulee.Hyvää paranemista Kasperille!

    VastaaPoista